Tänään tuli ajatus kateudedta ja kaikista ihmisistä jotka ovat kateellisia. En väitä etten itse olisi kateellinen muille joskus, mutta mielestäni sen on niin turhaa ja tyhmää.
Jokainen meistä on sisimmäissään kaunis (ellei ole oikeasti kunnon mulkku…). On sanonta, että kauneus on katsojan silmässä. Puhun siis nyt ihmisten ulkokuorista, jotka voivat olla petollisiakin.
Minulla on monta tuttua joilla saattaa olla jotain mitä minulla ei ole. Esimerkiksi joku tavara tai ulkonäön piirre, kuten isot silmät jne. Katson heitä ja tunnen itseni rumaksi, mutta onko se oikein? En ymmärrä miksi minulle tulee sellainen olo, mutta eiköhän kaikille tule.
Saatan toistaa samoja asioita, mutta pakko sanoa etta katsomalla muitten elämää oma tuntuu huonommalta, mutta jos miettii, että elän omaa arkea ja kaikki muut omaa, niin sen ihmisen arki, josta minä tykkään on ihan täpötäynnä omaa arkea, kuten minun omaa. Jokaisella on siis oma tapa elää ja pitää elämänrytmiä ja on turha kadehtia toisten elämistapaa.
Myös kateus toisen menestyksestä. En ole paras opiskelija, mutta minulla on monta kaveria, jotka saavat pelkkiä ysejä ja kymppeja ja kasi (joka on mulle todella hyvä) ei käy heille. Turhauttavaa ja hyvin outoa. Mutta on tärkeää, ettei vertaa itseään muihin.
On ihmisiä, jotka etsivät rakkautta ja jotka eivät edes usko siihen, mutta tapaavat sen. Olen huomannut, että ihmiset, jotka vertaavat itseään vähemmin muhin ja ovat vähemmin kriittisiä itseään kohtaan, löytävät kumppanin, joka pysyy heidän rinnallaan, koska he ovat aitoja, eivätkä muuta itseään vain sen takia, että: ”hän näyttää paremmalta kuin minä”.
En tiedä poikkesinko kateuden aiheesta, mutta puhun psyykkisesta olotilata, joka koskettaa meitä kaikkia.